Keskiviikkoisin treenaamme Sport Dog Parkissa Päivi Männistön johdolla.
Se, että Dumle on työskennellyt tuossa kyseisessä paikassa 6kk-ikäisestä alkaen, kertoo jotain sen luonteesta. Hallissa on rinnakkain neljä agility-rataa, joten melu on huumaava ja jotta ei menisi liian helpoksi, pauhaa keskellä hallia lämmityspuhallin. Itsellänikin on monesti treenien jälkeen väsynyt olo, vaikka itse treenit ei olisi ollutkaan rankat. Dumle on toiminut kyseisessä hallissa alusta alkaen hyvin itsevarmasti. Sitä ei kiinnosta missä se on tai onko siellä muita, Dumle tahtoo paiskia töitä.
Pakkaa sekoittaa myös se, että toistaiseksi toko-treenimme ovat maanantaisin tuossa samassa hallissa. Agilityyn tokon vääntäminen samassa paikassa ei vaikuta, mutta tokon treenaamiseen vaikuttaa se, että hallissa Dumle käy selkeästi enemmän kierroksilla, kuin jos teemme tokoa vaikka Ruskossa. Toivottavasti lumet sulavat pian ja pääsisimme siirtämään toko-treenit ulos.
Lumien sulamisesta saadaan kätevästi aasin silta jälkeen. Dumle on ollut pennusta saakka innokas käyttämään nenäänsä, joten minua kiinnostaisi ottaa sen kanssa myös jälkeä. Mietityttää kuitenkin, että mikä on liikaa nuorelle koiralle. Meillä on kerran viikkoon toko-treenit, agilitya treenataan kaksi kertaa viikossa, paimennus noin kerran kuussa astuu nyt kuvioihin ja sitten olisi kiinnostus siihen jälkeen... Melkein saisi olla kaksi koiraa, jotta voisi jakaa lajit koirien kesken :) En halua prässätä nuorta koiraa liikaa, vaan vapaapäiviä tulee olla. Vapareina nautiskellaan pitkistä lenkeistä tai koiratreffeistä tuttujen partojen kanssa.
Ja sitten treeneihin. Ensimmäinen kattaus meni aika surkeasti. Toko-koutsini osui katsomaan treenejämme ja mulla oli kova halu näyttää, kuinka paljon olemme kehittyneet. Kädet olivat levottomat ja Dumle tulkitsi alas painuneen käden aina luokse kutsuksi, kuten sillä on tapana. Rimoja lenteli ja käännöksissä olin armotta myöhässä, jolloin ne menivät reilusti pitkiksi. Männistö ihmetteli, että mikä on ongelma, kun viimeksi meni kuviot niin hienosti. Liika yrittäminen näemmä kostautuu.
Ennen toista kattausta kävimme puhaltamassa ulkona ja toko-koutsikin suuntasi kotiinsa. Niinpä tietysti, koska toinen rata olikin sitten meitä parhaimmillaan. Mä niin rakastan sitä yhteyttä, minkä aina välillä saan Dumlen kanssa kokea. Silloin olen ajoissa ja maltan antaa Dumlelle työrauhan. Dumle on koira, joka tahtoo miellyttää jokaisella hengenvedollaan. Ohjaukselle herkkänä koirana se tekee juuri sen, mitä kroppani sille kertoo. Jos se menee väärän esteen tai ohittaa, on syy ikävä kyllä aina mun. Meille sopii parhaiten radat, joissa on paljon pyöritystä eli takaa hyppyjä ja välistä vetoja, sillä silloin vauhti ei pääse kasvamaan liian isoksi. Dumlen moottorissa on paljon vääntöä ja se on todella ketterä, joten hyytymistä ei tarvitse pelätä.
Välillä unohdan kuinka nuori Dumle on ja kuinka vähän aikaa sen kanssa on treenattu. Se syttyi agilityyn ensi treeneissään ja on kehittynyt nopeasti. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että eihän me edes vielä olisi voitu kisata agilityssa, koska ikää on niin vähän. Agilityn treenaaminen aloitettiin vasta lonkkakuvien myötä eli 5kk sitten. Nälkä kasvaa syödessä, mutta pyrin muistuttamaan itseäni siitä, että treeneissä käydään ennen kaikkea harrastamassa ja pitämässä kivaa koiran kanssa. Jos kuitenkin kaikki menee, kuten toivon, niin kyllä meidät jossain vaiheessa nähdään myös kisaamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti