Menneisyyden taakka

Vielä viime marraskuussa meillä oli toinenkin parta, Domino. Meillä asui myös 4-vuotiaaksi saakka Dominon veli, Noppa. Dominosta jouduimme luopumaan sen täytettyä 6-vuotta ja Noppa siirtyi paremmille paimennusmaille kaksi vuotta ennen Dominoa.
Nuo päätökset olivat raskaita, koska koirat olivat nuoria. Tunnemyrskyt ovat olleet rajuja ja vieläkin, jos pysähdyn miettimään, tulee paha mieli.
Mikä sitten meni vinoon? Siihen on varmasti monia syitä, mutta ainakin korkea sukusiitosprosentti teki varmasti osansa. Vatsa- ja suolisto-ongelmat alkoivat jo pentuna. Niitä seurasivat ihotulehdukset ja hermorakenteen ongelmat. Jo reilun vuoden ikäisillä koirilla oli D-lonkat, toisella löysät lonkkamaljat ja toisella nivelrikko. Noppa, jolla oli "vain" löysät lonkkamaljat sai sitten vielä nivelrikkoiset kyynärät. Nopasta jouduimme lopulta luopumaan sisäkorvantulehdusten muututtua krooniseksi. Korva operoitiin kahdesti ja Noppa söi hirvittämän määrän erilaisia antibiootteja, hiiva- ja kipulääkkeitä, mutta tulehdukset eivät rauhoittuneet. Lopulta korvasta valui verta jo kesken ab-kuurin, korva oli muurautunut umpeen ja koira oli vajonnut jonkinlaiseen harhamaailmaan, jossa kaikki oli uhkaavaa ja pelottavaa. Ei meille annettu vaihtoehtoja.
Nopasta luopumisen myötä olin todella vihainen. Vihainen en kenellekään ja kaikille. Nopan puolesta taisteltiin loppuun saakka ja silti se ei riittänyt. Olin vihainen myös itselleni, koska olin loppuvaiheessa jo niin väsynyt siihen kaikkeen.
Jatkoimme matkaa Dominon kanssa. Alusta alkaen mukanamme oli kulkenut varjo, se varjo kasvoi päivä päivältä. Ontumisia alkoi tulla. En halunnut viedä sitä lääkäriin, koska tiesin mitä tulisin kuulemaan. Heräsin todellisuuteen, kun pyysin Dominoa siirtymään portin taakse ja se hyökkäsi rajusti päälleni. Varasin ajan heti. Röntgenkuvat paljastivat juuri sen, mitä en olisi halunnut nähdä. Kuvia katsellessa en kuullut juuri mitään, mitä lääkärimme sanoi, ihan kuin korvilla olisi ollut humisevat kuulosuojaimet. Keskeytin lääkärin ja sanoin "anna sille sellainen kipulääkitys, että se pärjää. Mä vien sen kotiin". Dominon lonkkaluu oli työntynyt lähes kokonaan pois lonkkamaljasta. Kuvissa näkyi irronneita luunpalasia ja nivelrikkoa suurina harmaina alueina.
Domino rakasti vauvoja. Odotin, että kolmas vauvamme syntyi, sillä Domino oli odottanut häntä koko pitkän raskausajan. Dominon käytös muuttui aina heti raskauduttuani, se muuttui hyvin suojelevaksi. Domino vartioi pienen prinsessamme unta niin kuin se oli tehnyt kahden vanhemman tyttäremmekin kohdalla. Koin tärkeäksi sen, että Domino sai hoitaa tehtävänsä loppuun, ennen kuin sen aika tuli. Oikeastaan aika ei tullut, sillä koskaan aika ei tuntunut sopivalta. Aina oli hyvä syy olla varaamatta sille aikaa tänään. Lopulta oli vain pakko.

Mihin kaikki sitten johtaa?
Tietysti pelotti ottaa uusi koira, sillä mitä jos menneisyys toistaa itseään ja meille osuu taas sairas yksilö. Partacollie on kuitenkin verrattain hyvin terve rotu, mutta silti Dumlen kanssa meni aikaa löytää luottamus siihen, että nyt taisikin käydä aika hyvin. Se on uusissa paikoissa heti kotonaan ja on luonteeltaan ystävällinen. Se pärjää hienosti lasten kanssa ja nukkuu kauneusunensa, vaikka kolmilapsisessa perheessä meininki on melkoinen. Se ei säiky tai pelkää, vaikka lapset paukuttavat lusikoilla kattiloita tai tiputtelevat rämiseviä leluja. Se pinkoo onnellisena pulkkamäessä kymmenen muksun suihkiessa sinne ja tänne. Ja mikä mulle on todella tärkeää, se tekee töitä aina yhtä innoissaan ja on nopea oppimaan.Toivottavasti tällä tarinalla on onnellinen loppu.