Joulukuussa 2010 suuntasin Vantaalle tapaamaan pientä partacolliepoikaa, josta olin saanut vinkin ystävältäni Riitta-Liisalta. Lunta satoi isoina hahtuvina koko matkan. Kyseinen pentu oli saanut pentutestistä huippu pisteet, mutta myös maininnan "päästävä harrastavaan kotiin". Sellaista kotia ei ollut vielä löytynyt.
Perille päästyäni vastaan tassutteli silmittömän suloinen otus, mutta pidin pääni kylmänä. Olin vakavissani päättänyt etsiä harrastuskoiraksi sopivan kaverin, tunteet eivät saisi nyt nousta isoon rooliin. Pentu osasi olla suorastaan ällöttävän yököttävän ihana tarjoillessaan minulle massuaan rapsutettavaksi. Se oli niin pehmoinen ja tuoksui hyvälle. Nuuskin sitä ja se nuuski minua.
Pian huomasin, että pentu "taisteli" aina tilaisuuden tullen. Se hyökkäsi anopin kaulahuivin kimppuun ja riuhtoi vimmatusti sivulta toiselle. Seuraavaksi se roikkui esikoiseni hiuksissa ja kun sain sen irroitettua esikoisen kiharoista, hyökkäsi se sukkani kimppuun. Sukkaan tuli reikä.
Hymyilin ja annoin periksi. Kuiskasin pennulle "tänään sä lähdet kotiin".
Voi hyvänen aika, oliko Dumle n o i n pieni :D
VastaaPoista